koska hymy sopii sun kasvoille". En oo pitkään aikaan kuullut kenenkään sanovan mulle mitään noin positiivista, tai no voi olla että oon mutta tää lause jäi erityisesti mieleen.
Okei, mä en hymyile loppupeleissä mitenkään hirveen paljoa ja nyt kun oon tätä asiaa muutaman päivän miettinyt nii oon ajatellut asiaa kahdelta eri kannalta. Ensinnäkin mulla olis paljon syytä hymyillä koska; mulla on ihan mahtavia ihmisiä ympärillä jotka tukee, auttaa, piristää ja jaksaa kuunnella mun loppumaton valitusta millon mistäkin aiheesta. Mulla on myös maailman ihanin ja suloisin kummityttö josta tulee isona vielä oikea sydänten murskaaja isojen sinisten silmiensä kanssa. Sitten mulla on maailman ihanin isosisko. Vaikka me ei biologisesti mitään sukua ollakkaan niin ollaan loppupeleissä luonteelta ja jonkun verran kasvonpiirteiltäkin samanlaisia/näköisiä. Ja sitten haluan vielä erikseen mainita yhden ison syyn hymyyn, nimittäin Iinan. Mun ihana rakas palleroiseni, joka päivästä toiseen jaksaa kattella mun naamaa ja kuunnella mun kiukutteluu ihan joka ikinen päivä. Iina on täysin mun vastakohta ja ollaan sitä tässä jo monen monta kertaa mietitty että mikä helvetin ylinvoima on päättänyt yhdistää yltiöpositiivisen ja yltiönegatiivisen näin vahvalla kaverisiteellä?
Toiseksi, mietin myös asioita joiden takia ei huvita hymyillä. Mä olen valmistunut ammattiin, mutta olen ollut nyt kaks vuotta työttömänä, asia mikä mua ei naurata sitten yhtään. Mä olen keksinyt että mikä haluan olla isona ja kun saan tähän koulutusken kukaan ei huoli mua töihin. Pikkasen se pistää naamaa alaspäin kun ei niinsanotusti "pääse alottamaan omaa elämää" ennen kun saa töitä. Mutta toivottavasti sekin asia tässä kohta puoliin suttaantuu parempaan suuntaan niin, että voidaan lisätä tämäkin aihetta hymyyn-listalle. Toinen juttu mitä oon kanssa miettinyt on se että, mikä siinä on kun menetän aina kaverit kun ne alkaa seurustelemaan? Mulle on nyt käynyt kakskin kertaa niin että olen menettänyt sen elämän tärkeimmän ihmisen parisuhteen vuoksi. Sitä oon täs nyt miettiny ja pohtinu ja pähkäilly et mikä siinä on et mulle käy aina niin? Onks se sit vaan niin et en oo oikeesti ollu niille kavereille niin tärkee et mun kans voi laittaa välit jäihin että jäis enemmän aikaa sille kultsihanipuppelille, vai oonko mä sit vaan jossai syvällä sisimmässäni niin mustasukkanen et en ees osaa myöntää sitä ittelleni, vai mikä täs jutus on? Mä yritän kuitenkin aina antaa sille seurustelevalle parille aluks omaa aikaa että saavat yhteiset pelisäännöt yms selviksi ja "odotan" et se alkuhuuma laskee niin ettei tarvis kuunnella kokoaikaa sitä et kuin ihana se kultsihanipuppeli oikeen on. Koska kun se alkuhuuma laskee ja kaikki niin sanotusti tasaantuu nii mun oletusarvio asialle on että kavereille löytyy taas aikaa. Mutta nää nyt on taas näitä mun olettamuksia ja voipi olla et oon kokonaan väärässä, koska enhän mä tiedä millasta on olla parisuhteessa. Mun on ehkä turha miettiä tätä enempää, enne kun multa menee sen kolmannen kerran välit poikki sen elämän tärkeimmän ihmisen kanssa.
Mutta tää biisi on omistettu mun rakkaille palleroisille jotka on syitä mun hymyyn!
Cheek-Syypää Sun Hymyyn
Mä yritän tästälähin hymyillä enemmän, Hymyilkää tekin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti