I miss you

Tänään jouduin luopumaan (tai pääsin eroon riippuu mistä kulmasta asiaa katsoo) rakkaasta opelixista joka uskollisesti palveli mua kaks ja puol vuotta. Meidän suhde oli täydellinen rakkaussuhde maustettuna tietysti niillä pienillä rypyillä kuten asiaan kuuluu. Yhteinen taipaleemme alkoi jouluna 2011 jolloin joulupukki oli päättänyt, että on aika luopua vanhasta ja raihnaisesta pökötistä ja päästää se haudan lepoon viettämään eläkepäiviä. Olin onnesta soikeana. Oli neljä ovea, ohjaustehostin, keskuslukko ja muutenkin kaikin puolin toimivampi kokonaisuus beban alla kuljettamassa paikasta a paikkaan b.

 

 

Tottakai pikkuvikoja alkoi ilmaantua mikä nyt on ihan normaalia kun auto ei ole vuosimallia 2000 tai uudempi. Valoja paloi vähän väliä ja muuta pientä mutta ei ikinä mitään suurempaa kunnes: jakopää ja vesipumppu tulivat tiensä päähän. Onneksi kävi sen verran hyvä mähä että ehtisin just ajoissa viemään opelixin huoltoon ennen kun tapahtu mitään sen pahempaa. Osat uusiksi, matka jatkuu ja elämä hymyilee! Pientä liimausten pettämistä ja muuta lahoamista sattui myös sillon tällöin muttamutaa eipä se vauhtia haitannut.

 

 

Opelix oli luotettava auto. Se ei jättänyt tielle kun kaks kertaa ja toinen kerta oli ihan mun oma vika kun en sitä tajunnut ajoissa tankata. Toisella kerralla akku tuli tiensä päähän ja siellä sitten ihmeteltiin cittarin parkkihallissa että milläs vitulla tästä nyt liikutaan mihinkään. Onneksi rakas siskoni tuli kaapeleiden kanssa antamaan vähän apuvirtaa ja niin sitten päästiin kotiin asti.

 

Opelixissa on itketty, naurettu, nukuttu, parannettu maailmaa, pahennettu maailmaa, vietetty yleisesti mahtavia hetkiä ja tehty parhaat road tripit! Ikävä tulee mun rakasta mutta ehkä mä toivun tästä erosta jossain kohtaa.

 

 

 

Nyt alla on opelix nro2. Ja mua pelottaa koska se lahoaa alta! Se on ulkoa päin katsottuna aivän järkyttävä pommi. Ruostetta siellä, täällä ja tuolla, nitinää, natinaa ja ties mitä kolinaa. Toi ei toimi, tää ei toimi, toi tarvis korjata, tohon tarvis ostaa uus osa. Voi vittu oli ensimmäinen ajatus kun auton kunnosta kuulin. No okei joo eipähän tarvii opelix nro1stä mennä katsastamaan (koska tuulilasi oli säröillä ja pohjan kunnosta ei ole tietoa) mutta en kyllä tota nro2sen katsastustakaan innolla odota. Onneks leimaa on ens huhtikuuhun ja kaikki ruumiinosat ristissä toivon ettei sitä tarvitse leimalle viedä.

 

Mutta ehkä tää tästä vielä jonkunasteiseksi iloksi muuttuu kun uuteen autoon tottuu. Tai sitten kärvistellään väkisin siihen asti että budjetti jossain harmaassa sumuisessa tulevaisuudessa antaa periksi uuden auton ostolle.

 

Ruosteisin, kolisevin ja pelokkain terveisin nainen joka ei varmaan ikinä pääse opeleista eroon.

"Sun pitäis hymyillä enemmän,

koska hymy sopii sun kasvoille". En oo pitkään aikaan kuullut kenenkään sanovan mulle mitään noin positiivista, tai no voi olla että oon mutta tää lause jäi erityisesti mieleen.

Okei, mä en hymyile loppupeleissä mitenkään hirveen paljoa ja nyt kun oon tätä asiaa muutaman päivän miettinyt nii oon ajatellut asiaa kahdelta eri kannalta. Ensinnäkin mulla olis paljon syytä hymyillä koska; mulla on ihan mahtavia ihmisiä ympärillä jotka tukee, auttaa, piristää ja jaksaa kuunnella mun loppumaton valitusta millon mistäkin aiheesta. Mulla on myös maailman ihanin ja suloisin kummityttö josta tulee isona vielä oikea sydänten murskaaja isojen sinisten silmiensä kanssa. Sitten mulla on maailman ihanin isosisko. Vaikka me ei biologisesti mitään sukua ollakkaan niin ollaan loppupeleissä luonteelta ja jonkun verran kasvonpiirteiltäkin samanlaisia/näköisiä. Ja sitten haluan vielä erikseen mainita yhden ison syyn hymyyn, nimittäin Iinan. Mun ihana rakas palleroiseni, joka päivästä toiseen jaksaa kattella mun naamaa ja kuunnella mun kiukutteluu ihan joka ikinen päivä. Iina on täysin mun vastakohta ja ollaan sitä tässä jo monen monta kertaa mietitty että mikä helvetin ylinvoima on päättänyt yhdistää yltiöpositiivisen ja yltiönegatiivisen näin vahvalla kaverisiteellä?

Toiseksi, mietin myös asioita joiden takia ei huvita hymyillä. Mä olen valmistunut ammattiin, mutta olen ollut nyt kaks vuotta työttömänä, asia mikä mua ei naurata sitten yhtään. Mä olen keksinyt että mikä haluan olla isona ja kun saan tähän koulutusken kukaan ei huoli mua töihin. Pikkasen se pistää naamaa alaspäin kun ei niinsanotusti "pääse alottamaan omaa elämää" ennen kun saa töitä. Mutta toivottavasti sekin asia tässä kohta puoliin suttaantuu parempaan suuntaan niin, että voidaan lisätä tämäkin aihetta hymyyn-listalle. Toinen juttu mitä oon kanssa miettinyt on se että, mikä siinä on kun menetän aina kaverit kun ne alkaa seurustelemaan? Mulle on nyt käynyt kakskin kertaa niin että olen menettänyt sen elämän tärkeimmän ihmisen parisuhteen vuoksi. Sitä oon täs nyt miettiny ja pohtinu ja pähkäilly et mikä siinä on et mulle käy aina niin? Onks se sit vaan niin et en oo oikeesti ollu niille kavereille niin tärkee et mun kans voi laittaa välit jäihin että jäis enemmän aikaa sille kultsihanipuppelille, vai oonko mä sit vaan jossai syvällä sisimmässäni niin mustasukkanen et en ees osaa myöntää sitä ittelleni, vai mikä täs jutus on? Mä yritän kuitenkin aina antaa sille seurustelevalle parille aluks omaa aikaa että saavat yhteiset pelisäännöt yms selviksi ja "odotan" et se alkuhuuma laskee niin ettei tarvis kuunnella kokoaikaa sitä et kuin ihana se kultsihanipuppeli oikeen on. Koska kun se alkuhuuma laskee ja kaikki niin sanotusti tasaantuu nii mun oletusarvio asialle on että kavereille löytyy taas aikaa. Mutta nää nyt on taas näitä mun olettamuksia ja voipi olla et oon kokonaan väärässä, koska enhän mä tiedä millasta on olla parisuhteessa. Mun on ehkä turha miettiä tätä enempää, enne kun multa menee sen kolmannen kerran välit poikki sen elämän tärkeimmän ihmisen kanssa.

Mutta tää biisi on omistettu mun rakkaille palleroisille jotka on syitä mun hymyyn!
Cheek-Syypää Sun Hymyyn

Mä yritän tästälähin hymyillä enemmän, Hymyilkää tekin :)