Vihaan sitä että tykkään susta

Vihaan sitä että sä olet joskus kävellyt mun elämään. Vihaan sitä että meillä on paljon yhteisiä muistoja. Vihaan sitä että sä pyörit mun päässä jokaikinen päivä. Vihaan sitä että sä oot siinä vaikka et ookkaan siinä. Vihaan sitä että en saa suutani auki. Vihaan sitä että en saa sanotuksi mitä päässäni pyörii. Vihaan sitä että mulla on paha olla.

Kaikki tuntuu taas ihan mahdottoman raskaalta. Ehkä siksi kaikki tuntuu niin raskaalta kun elämä tuntuu pyörivän samassa urassa jo neljättä vuotta. Ehkä se tuntui raskaalta siksi kun jokapaikassa on vaan rakastuneita pareja. Ehkä se tuntuu siksi raskaalta kun kaikki tuntuvat jälleen lisääntyvän. Miksi tää on näin raskasta? En jaksais miettiä tätä jokaikinen päivä ja yö.

Ei se Rinnekkään kaikkeen pysty

Joka keväinen jännitysnäytelmä on nyt viimiset kaks viikkoo raastanut mun hermoja. Jääkiekon MM-kisat on ehdoton kevään/kesän merkki ja niitähän on luonnollisesti pakko seurata koska jääkiekko on ainoa urheilulaji jossa tämä maa pärjää.

Tämän vuotiset kisat on ollu ehdottomasti mielenkiintoisimmat mitä mä olen ikinä seruannu. Westerlundin muodostama joukkue nosti suuren metelin koko kansan keskuudessa ja suuresti sitä spekuloitiin että tällä joukkueella ei alkusarjoista pidemmälle mennä. Itse olin ihan samaa mieltä, liikaa ensikertalaisia ja muutenkin jotenkin rikkinäinen joukkue no mutta toivotaan parasta ja valmistaudutaan suureen pettymykeen tän vuoden kisojen osalta oli mun ajatusmaailma kun kisat pyörähtivät käyntiin. Pari ekaa peliä oli surkeita esityksiä mutta jotenkin ne äijät saatiin kasaan ja peli alkoi kulkea paremmin tosin ei loistavasti. Vaikka pojat saivat pakan kasaan ja peli alkoi kulkea ei pisteet silti ihan riittäneet välieriin vaan sinne mentiin kerrankin tuurin kautta (Suomella ei ole ikinä jääkiekossa tuuria ei sitten ikinä!). Positiivinen yllätys ja jännitysnäytelmä jatkukoon, pojat sai uuden mahdollisuuden todistaa mistä leijonat on tehty! Hienostihan ne pojat pelasi ja hopealle päästiin ja tässä kohtaa voidaan ehdottomasti todeta että hopea ei ole häpeä!

Mutta sitten päästäänki näitten kisojen häpeäpilkkuihin eli tuomareihin. Tuomarilinjat on olleet näissä kisoissa ihan uskomattomia ja ne on nostattanut mulle ja monelle muullekkin raivon pintaan. Okei tuomarit yleensä sorsii Suomea joka vuosi ainakin yhdessä pelissä oikeen kunnolla mutta näissä kisoissa tuomarit oli aivan uskomattomia paskoja joka pelissä. Suomi saa jäähjä kun vastapuolen pelaajat kaatuvat omia-aikojaan ja kun taas Suomea rikotaan törkeästi ei jäähyjä puhalleta ollenkaan. Itse en ole seurannut kun Suomen pelejä mutta korviini on kantautunut juttua että tuomarilinjat ovat olleet aivan suolesta muissakin peleissä. Kysymys siis kuuluu mitä vittua raitapaidat? Teillä on työ johon on selkeät ohjeet antanut ylempitaho joten teidän ei tarvitse tehdä muuta kun noudattaa niitä. Jos et pysty olemaan puolueeton oletko varmasti oikeassa paikassa töissä? Ja jos näköelimessä on jotain vikaa niin pitäiskiö käväistä silmälääkärillä ennen kun saavut työpaikalle? Jos säännöissä on jotain epäselvää kannattaisiko siitä sitten keskustella sen ylemmäntahon kanssa? Ihan oikeesti olisitte ees yrittäny olla oikeudenmukaisia, koska kuka itkee jäähyä joka on aiheellinen? Ei kukaan, koska pelin henki on se että jos jotakuta rikotaan niin rikkoja saa rangaistuksen that's it ei lisättävää!

Paljon olisi vielä kisoihin liittyvää avauduttavaa mutta ehkä pääpointit tuli tässä selväksi joten turha sitä tässä enää on vatvoa sen enempää.

Loppuun haluan vielä sanoa että vaikka Suomen joukkue oli rikkonainen yllätyksiä pomppasi joukkueesta esiin.

-Rinne. Ehdottomasti ansainnut palkintonsa turnauksen parhaana maalivahtina koska esitys Suomen maalilla oli kokonaisuudessaan mahtava!

-Haula. Nevahöörd pelaaja sukeltaa leijona paitaan ja pelaa uskomattoman hienosti. Haula oli aina haukkana paikalla ja pelasi upeasti ekan MM-turnauksensa. Jännityksellä jäämme odottamaan nähdäänkö herra MM-jäällä myös ensivuonna.

-Palola. Oli siellä missä maaleja tehdään ja yritykset saada kiekko maaliin oli mahdottomistakin kulmista kova.

Muitakin (niin positiivisia kuin negatiivisiakin) yllätyksiä nousi esiin mutta noi pojat pisti erityisesti mun silmään.

Mutta näihin fiiliksiin on hyvä laittaa leijonapaita taas vuodeksi kaappiin säilöön ja toivoa että ensivuonna kisat menisi vielä paremmin ja päästäisiin taas juhlimaan kultamitallia!

Terveisin nainen joka vihaa raitapaitoja entistä enemmän.

Valintoja ja ymmärrystä?

Viimeiset seitsemän päivää mun elämässä on ollut varmaan rankimpia ikinä. Mulle ei siis ole mitään tapahtunut mutta mut on enemmän ja vähemmän vapaasta tahdostani sotkettu asioihin mukaan. Henkisesti olen aivan raunio. Olen loppu, kaput, empty, slut, finito. En tiiä enää miten päin pitäisi olla saati mitä pitäisi tuntea. Mielialat heittelee vihan ja raivon välillä. En osaa sanoiksi pukea sitä myrskyä mun sisällä pauhaa. Pitäisi ymmärtää ja tukea, auttaa ja yrittää antaa neuvoja, mutta miksi? Siksi että kaikki mun mielipiteet ja sanomiset voidaan tyrmätä heti kättelyssä koska en ymmärrä mitä toinen ihminen käy läpi. En ymmärrä millaista on olla tuossa vaikeassa tilanteessa mutta silti pitäisi ymmärtää toisen valinnat ja teot olitvat ne minun mielestä oikeita tai ei.

Miksi mä edes yritän auttaa tuota ihmisrauniota? Siksi että säälin häntä vai siksi että olen tosi ystävä joka auttaa tilanteesaa kuin tilanteessa? Itseasiassa en edes itse tiedä vastausta tuohon kysymykseen. Olen tehnyt jo kaiken voitavan mutta sekään ei tunnu riittävän. Aina pitäisi antaa enemmän vaikka en saa mitään takaisin. Olen sotkenut itseni asiaan joka ei mulle edes millään lailla kuulu ja silti mua ei kunnioiteta tässä asiassa yhtään vaikka olen kaikkeni tehnyt että asiat saataisiin selvitettyä. Olen antanut kaiken mitä ihminen vaan voi antaa; aikaa, rahaa, katon pään päälle ja kaiken henkisen kapasiteettini ja juuri nyt tuntuu siltä että kaikki on turhaa. Tein tai olin tekemättä paskat tulee niskaan jokatapauksessa.

Mikä vittu siinä on ettei ihminen osaa ajatella omaa parastaan? Miksi aina pitää ajatella vähintään kahden muun ihmisen parasta siinä ohella? Miksi pitää aina miettiä sitä mitä muut ajattelee henkilökohtaisista päätöksistä? Loppupeleissä ihminen ei kuitenkaan ole tilivelvollinen kellekkään muulle kun itselleen, miksi sillon pitää ajatella mitä muut ajattelee? Miksi silloin ei voi ajatella ainoastaan sitä mikä on parasta itselle ja tehdä sen mukaan valintoja?

Paljon on kysymyksiä heitetty ilmaan, vastauksia on varmaan turha jäädä odottelemaan.

P.s alan uskoa sanontaan "rakkaus on sokea"

Uusi vuosi, uusi ikä, uudet kujeet?

No enpä menis sanomaan. Vuosi vaihtui ikää tuli lisää mutta muuttiko vuoden vaihde jotain muuta kun ikänumeroa isommaksi? Eipä siltä ainakaan näytä tai tunnu. Samat ongelmat ja murheet on edelleen mielessä ja lisää stressattavaa ja mietittävää tuntuu tulevan lisää ovista ja ikkunoista. Mikä siinä on että uuden vuoden aikaan toivotaan ja uskotaan siihen että jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu? Ainahan sitä tietysti voi toivoa mutta tällä potkumäärällä millä elämä on mua päähän potkinut ei vaan jaksa enää uskoa mihinkään uuteen ja hienoon. Kaikki on samaa vanhaa (ja yleensä paskaa) vuodesta toiseen ilman minkäänlaista muutosta ja jos muutosta tapahtuu se yleensä tapahtuu huonompaan suuntaan.

Mulla on ollut tässä pari kuukautta pää aivan sekaisin. Lähinnä ehkä sen takia että mun elämästä katosi henkilö jonka olisin halunnut pitää lähelläni. Tää on asiana sellanen et en pääse tästä varmaan ikinä kokonaan yli, liikaa asioita jäi leijumaan ja koska puheväleissä ei enää olla vastauksia on turha odottaa. Tai no tää on ehkä ainoa asia minkä suhteen jaksan uskoa että saisin vastauksia joskus mutta koska se joskus on? Odottaminen ei koskaan oo ollu mun juttu joten jännittää vähän että koska tän asian sais painettua sen verran taka-alalle että pääsis ees vähän eteenpäin ja voisi olla miettimättä ja stressaamatta. Haluan vastauksia nyt ja heti!

Päivänpaisteeni mun<3

Stressiä ja murheita, murheita ja stressiä siinä tuntuu nyt olevan mun tänhetkinen elämä. Mietin, pohdin, stressaan ja enkä välttämättä aina tossa järjestyksessä, mutta onneksi tähänkin kaikkeen sain edes pienen "iltavapaan" kun juhlin vanhenemistani. Synttärit on mulle syy käskeä kaikki kaverit samaan paikkaan samaan aikaan hengailemaan. Tosin kaikki kaverit ei vissii oo ihan vielä hiffannut että kuinka tärkeetä olis mulle että he ilmestyvät paikalle, mutta onneks löytyy niitäkin ketkä tulee mutisematta. Tänäkin vuonna perinteiseen tyyliin alottelu hengailua meillä ja siitä sitten Eerikinkadulle. Kaikki meni paremmin kun hyvin pientä tunne myrskyä lukuunottamatta. Kiitos onnistuneesta illasta kuuluu niille jotka sitä oli mun kanssa viettämässä! Paljon mua on myös facen ja tekstiveistien välityksellä onniteltu mutta ehdottomasti parhaan onnittelun sain rakkaalta siskoltani, mulle tuli viesti missä oli pelkkä äänite, kuuntelin sen ja meinasin purskahtaa itkuun. Mun maailman ihanin kummityttö siellä toivotti mulle hyvää syntymäpäivää ja kertoi rakastavansa mua. Se pieni ihanuus osaa sitten aina pelastaa päivän vaikka ei sitä vielä itse ymmärräkkään.

Tässä nyt tälleen lyhyesti alkuvuoden kuulumiset ja vuodatukset. Menen nyt peitonalle piiloon pahaa maailmaa ja elämää jos vaikka hetken onnistuisin piilottelemaan sen potkuilta.

Lucky 13

Vuosi 2013 lähenee loppuaan ja ajattelin nyt vähän koota ajatuksia kuluneesta vuodesta, onhan tässä kuitenkin ehtinyt sattua ja tapahtua enemmän ja vähemmän kaikkea.

Positiivisista tapahtumista/asioista päällimmäisenä on mielessä:

1. RTB festarit ja Stone Sour!
Oli mahtii nähdä yks ehdottomista lemppari bändeistä livenä ekaa kertaa! Pojat veti mahtavan keikan ja fiilis oli katossa monta päivää. Kävinhän mä sitten vielä katsastamassa Rammsteinin keikan ja sekin oli yhtä mahti kun odottaa saattoi.

 



2. Lävistykset
Tänä vuonna tuli otettua kaksi uutta korua. Alkuvuodesta industrial (sain siis kavereilta lahjakortin lävistäjälle synttärilahjaksi) ja nyt loppuvuodesta kävin vähistä roposistani ottamassa surfacen niskaan. Molemmat korut on ollut jo tovin suunnitteilla ja tänä vuonna otin sitten molemmat, hyvä mä!

3. Kummipoika
Tämän kummitädin ehkä vuoden kovin odotus päättyi elokuun puolivälissä kun maailman suloisin pieni poika näki päivän valon. Olin niin täynnä iloa ja ylpeyttä kun sain pienen käärön ensimmäistä kertaa syliin :) Poitsu on kasvanut hyvää vauhtia ja kohta se jo konttaa ja kävelee.





4. Nelipyöräiset
Kun vuosi 2013 alkoi oli mulla vielä kulkupelinä Vectra. Sitä autoa opin parin vuoden aikana rakastamaan, vaikka se välillä vähän temppuilikin oli meillä yhdessä kuitenkin paljon hyviäkin aikoja. Kesällä Vectra vaihdettiin Astraan. Astra oli pommi potenssiin 100. Auto johon en luottanut yhtään, kilinää siellä kolinaa täällä joka kerta kun olin lähdössä liikkeelle sain pelätä että mihin tien varteen se mut jättää. Onneksi sitä paskakasaa ei tarvinnut ihmetellä kun pari kuukautta kun pihaan saapui  Fiesta. Fiesta on söpö pikkuinen tilaihme kaikilla herkuilla, on ilmastointia ja lämmitettävää etulasia. Olin jopa niin hurja että päätin lopettaa autossa tupakoinnin koska kerrankin alla oli auto jota jopa kannatti yrittää varjella.

5. Puola
Oltiin porukoiden kanssa tollasella pidennetyllä viikonloppulomalla Gdanskissa. Reissu oli ihan ok vähän ehkä olin pettynyt shoppailu tarjontaan, en sitten tiiä oltiinko vaan niin hukassa että ei löydetty niitä kunnon "ghetto shoppailu mestoja" vai olinko mä vaan nirso. Reissun ehdoton kohokohta oli eläintarha. Siellä oli vaikka ja mitä. Ekaa kertaa näin livenä magnusteja ja ai että ne oli söpöjä otuksia :)

6. Road Trip
Tänä vuonna on tullut tehtyä muutama reissu ympäri Suomea. Parikertaa  on tullut käytyä Helsingissä ja pari reissua on tehty Tampereelle. Hesassa tietysti RTB ja tytsyjen kanssa käytiin pitkästä aikaa hurjastelemassa Linnanmäellä. Linnanmäki oli jännä kokemus näin viiden vuoden tauon jälkeen, mutta ruoka pysyi sillä missä piti joten en ainakaan vielä ole liian vanha huvipuiston pyörteisiin. Jos sitten ens vuonna käydään tekemässä sama testi Särkänniemessä.
Tampereella olen käynyt ottamassa vähän etäisyyttä Turkuun ja sen pieniin piireihin ja tietysti tervehtimässä ihmisiä jotka ovat sinne muuttaneet. Ärsyttää vaan kun en pääse Tampereella käymään useammin koska toverini siellä on ihan parhaita ja niiden kanssa saa aina kunnon naurut.

7. Faniklubi
Kaveripiiri on myös laajentunut tänävuonna jonkun verran. Elämääni on marssinut mitä mielenkiintoisempia ja uskomattomimpia ihmisiä. Hauskoja hetkiä on tullut myös vanhojen kavereiden kanssa vietettyä. On naurettu ja itketty, riidelty ja sovittu ja tietysti ajeltu ja ryypätty. On ne kaverit vaan parhaita ilman niitä ei elämässä pärjää. Puspus kullat ootte ihania<3

Siinä varmaankin tärkeimmät tän vuoden positiiviset hetket joten siirrytään synkistelemään ja mietitään hetki niitä tän vuoden aallonpohjia.

1. Sairastelu
Okei mulle on normaalia että on 5flunssaa vuodessa ja aina niiden seurauksena tulee joko poskiontelontulehdus tai keuhkoputkentulehdus, mutta silti se on aina yhtä inhottavaa olla kipeenä ja voimattomana vällyjen välissä.

2. Jumitus
Mun elämä on siis käytännössä jumittanut paikallaan viimiset kolme vuotta. Ei töitä->ei rahaa->"ei omaa elämää". Olen siis käytännössä jumissa kotona vaikka henkisesti olisin ollut jo valmis lähtemään äidin helmoista mutta minkäs tälle lamalle teet? Tämä on asia jossa todellakin toivon pääseväni eteenpäin ensi vuonna.

3. Entiset kaverit
Mennyt vuosi on tehnyt tehtävänsä kaveripiirissä niin positiivisesti kun negatiivisestikkin. Tänä vuonna mun elämästä on poistunut kaksi tärkeää ihmistä (kukaan ei siis ole kuollut sukset vaan on mennyt pahasti ristiin). Toisen menetin kun elämäntilanteemme vaan osuivat pahasti törmäys kurssille. Juuri sillon kun mulla oli vaikeaa ja tuki olisi ollut mulle tärkeää, löytää toinen itselleen elämänsä miehen ja siinä se soppa sitten olikin. Herneitä vedettiin nokkaan puolin ja toisin, ja käyttäytyminen oli lapsellista puolin ja toisin (ihan on siis meidän molempien syy että tässä näin kävi) mutta näin jälkeen päin mietittynä meitä ei sitten ehkä oltukkaan tarkoitettu kulkemaan yhdessä tätä elämän kivistä tietä. Tosin eihän sitä koskaan tiedä jos löydämme toisemme vielä uudestaan, epäilen kyllä vahvasti.
Toinen ihminen hävisi mun elämästä suuren draaman saattelemana. Molemmat ymmärsivät toisiaan väärin ja sanat jotka olisi pitänyt sanoa aikaisemmin sanottiin liian myöhään. Ihminen joka on ollut tuki ja turva viimeiset kolme vuotta on nyt poistunut mun elämästä. Asia tulee painamaan mua vielä kauan koska kukaan ei varmaankaan koskaan tule ymmärtämään sitä miten paljon kyseisestä ihmisestä välitin ja millainen tuki ja turva hän mulle oli. Tosin miks mä sitä kenellekkää muulle alankaa selittämään, ainoostaan kyseinen henkilö voi joskus sen ymmärtää millaisen aukon jätti mun elämään. Toivon että saadaan sukset kulkemaan vielä joskus samaan suuntaan, ikäväöin häntä enemmän kun sanat voivat kuvata.

Siinä on mun vastine facen vuoden 2013 kohokohdille. On sattunut ja tapahtunut niin hyvässä kuin pahassakin. Toivottavasti ensivuonna on enemmän hyviä hetkiä kuin huonoja.

Kohtalon Pelikortit

Mulla on taas ollut tässä muutama päivä aikaa vähän miettiä asioita. Miettiminen ei sovi mulle, miettiminen aiheuttaa stressiä, stressi aiheuttaa unettomuutta ja unettomuus aiheuttaa päivästä riippuen ärtymystä tai masennusta. Ärtymyspäivät ovat ihnottavia. Yleensä puran kiukkuni johonkin ketä sitä ei todellakaan ole ansainnut, tai no jos tarkkoja ollaan yleensä puran sen mun rakkauspakkaus Iinaan joka on onneks tottunut mun tunteen purkauksiin ja osaa olla ottamatta itteensä (ja piristää mua aina tavalla tai toisella! Kiitos siitä<3). Masennuspäivät ovat myös inhottavia. Kotoa ei huvita liikkua yhtään mihinkään ja puhelimeen vastaaminenkin tuntuu epämiellyttävältä. Facebookin voi vielä avata mutta kenenkään kanssa ei loppupeleissä huvita kommunikoida.

Miettiminen, tällä kertaa olen miettinyt sitä mistä olen kehittänyt itselleni menettämisen pelkotilan? En siis ole menettänyt hetkeen ketään läheistä (en kuolemalle enkä parisuhteelle) mutta asia on nyt jostainkumman syystä pyörinyt päässä. En pelkää että menettäisin jonkun perheenjäsenen vaan että menetän taas jonkun elämäni tärkeimmän ihmisen eli jonkun vähäisistä kavereistani.
Ehkä tämä pelkotila sai alkunsa kun tajusin tossa viikko sitten miten olen taas yleisesti käyttäytynyt. Olen ollut taas yleisesti ihmisiä kohtaan täysipaska (näin suoraan sanottunua) koska mikään ei ole taas tuntunut kiinnostavan. Tai no kiinnostanu ja kiinnostanu on vaa ollu jotenki tyhjä olo jonkun aikaa. On ollut sellanen olo että ihmiset on vaan kadonnut ympäriltä ja vain muutama on jäänyt jäljelle. Tosin tiedän että tää on vaan jotain mun kuvitelmaa, ei ihmiset ole mihinkään kadonnut mä olen vain omalla toiminnallani kadottanut yhteyden niihin. Jos en kohta saa itteäni taas kasattua ja muutettua toimintatapaani ne todellakin katoavat.

Monta kertaa on myös tullut mietittyä että miten olen korttini tässä elämässä pelannut. Elämässä on aina huonoja ja hyviä kortteja ja niiden oikein pelaaminen on taitolaji. Itse olen korttini pelannut milloin mitenkin. Olen laittanut hyvät kortit likoon väärään aikaan ja huonoista olen pitänyt kynsin ja hampain kiinni. Virheitä on siis tullut tehtyä ja niitä on tullut kaduttua moneen otteeseen. Onko se vaan niin että sillä hetkellä kun heittää ne parhaat kortit menemään ei tajua omaa parastaan? Ja miksi niistä huonoista korteista pidetään niin kovin kiinni? Tuntuuko ne pitkällä tähtäimellä hyviltä korteilta vai pitääkö niitä vain turvallisuudentunteen vuoksi? Vaikka kortti on huono ei se silti tarkoita sitä että se tuo elämään pelkää pahaa ja huonoa mieltä. Ei ne hyvätkään kortit aina tuo pelkkää onnellisuutta ja iloa.

Joskus tuntuu siltä että multa viedään kaikki energia ja mitään ei anneta takaisin. Tottakai jos jollain on paha olla ja haluaa siitä puhua niin mulle saa aina soittaa mutta entä kun mulla on paha olla? Miksi sillon kellään ei tunnu olevan aikaa ja jos aikaa löytyy niin tukea ja kuuntelijaa ei löydy. Joskus sitä väkisinkin väsyy. Ehkä mä olen vaan joskus liian kiltti ja patoan vihaa ja pahaa oloa sisälleni liian pitkäksi aikaa ja kun vihdoin päästän sen ulos on ryöppy liian suuri ja aika mitä huonoin. Joskus olisi hyvä jos osaisi olla stressaamatta muiden puolesta.

Paljon pyörii ajatuksia päässä onneksi on musiikki mikä saa järjen pysymään edes jotenkuten päässä.

Selkäänpuukotusta ja lasten hakkaamista

Siinä on mun parin viime viikon teemat. Mut on siis leimattu selkäänpuukottavaksi lehmäksi ja agressiiviseksi lastenhakkaajaksi. Ja mistä kaikki tämä kunnia on mulle suotu? Minäpä kerron.

Selkäänpuukottaja lehmä tittelin sain kun myönsin sen ihan itse itselleni (HUOM! Myönsin siis tittelin ITSE ITSELLENI, joten kenenkään on turha tulla mussuttamaan että jauhan tuolla ympäri kyliä että olen väittänyt että joku on mua lehmäksi haukkunu!) Tähänkin on monta tarinaa mistä tämä "lempinimi" juontaa juurensa. Niitä salaisuuksia en sen kummemmin ala teille avaamaan, ne tietävät ketkä tietävät ja ne ketkä ei asiasta mitään tiedä saa sitten henkilökohtaisesti tulla multa kysymään, kerron ehkä lisää ehkä en. Sen voin kertoa että rakastan mun uutta lempinimeä enemmän kuin mitään muuta lempinimeä, kertoohan se kuitenkin kaiken mun luonteesta vai kertooko sittenkään?

Sitten mun uus luonteenpiirre agressiivinen lastenhakkaaja, en ole siis itse tietoinen tästä kyseisestä luonteenpiirteestä, tietääkseni en ole kenekään jälkeläisiä mäiskinyt, potkinut tai heitellyt seinille. Tosiaan tarina sai alkunsa kun olin "rakkaan" isoäitini kanssa syömässä (tähän väliin kerrottakoon että kyseisellä mummelilla on ihan oikeasti korvien välissä vikaa, en tiedä mikä vika disgnoosi paperissa mahtaa lukea mutta jotain siellä korvien välissä on löysällä ja pahasti) ja kuten kuvioon kuuluu hän sitten aloitti sen mun hermojen kiristämisen ihan tasan sillä sekunnilla kun autooni hyppäsi. Siinä sitten taisteltiin kaikki aiheet huutamalla läpi (mun kaverit, työttömyys, yms) ja sitten sain vihdoinkin syyn siihen miksi en ole vielä päässyt töihin: Mulla on käytöshäiriöitä ja vihanhallintaongelmia. Näin jälkeenpäin mietittynä mullahan käytöshäiriöitä on mutta ne yleensä ilmenee kaveripiirissä missä kaikilla muillakin on vähän kyseenalaiset käytöstavat (kaikella rakkaudella kaiffarit, älkää muuttako tapojanne teijän kanssa saa aina parhaat naurut). Vihanhallintaongelma diagnoosi ei sinänsä yllätä, ja tähän väliin ei en hakkaa ihmisiä, tuttuja enkä tuntemattomia (muuta kun läppäse kavereita läpällä mutta sitähän tekee moni muukin?). Mä ainoastaan huudan ja raivoan ja jos nyt jotain on pakko hakata (ja se ei ole yleistä, yleensä huudan ja kiukuttelen vaan)  niin sitten viha kohdistetaan johonkin sellaiseen esineeseen/asiaan joka todennäköisesti rikkoo jotain mun kropasta. Tässä on siis syyt siihen miksi olen työtön, en osaa käyttäytyä ja hakkaan kaiken aina paskaksi. On se hienoa että mummeli osas mun ongelmat diagnosoida joten eikun vihanhallintakurssille ja käytöskouluun!
Mutta takaisin asiaan. Mummeli sitten tosiaan päätti ilmoittaa että hän on sitä mieltä että mä en saa koskaan tehdä lapsia, koska olen niin vihainen ja agressiivinen kokoajan että heittelisin lastani vaan ympäri seiniä (tässä kohtaa meinasin heittää auton tiensivuun ja todeta kävele ole hyvä). Siihen sitten totesin että pidäks sä mua tosiaan niin pahana ihmisenä et hakkaisin omaa lastani?! Miks helvetissä mä niin tekisin? Ehkä just siks ku en vielä ole valmis äidiksi niitä lapsia ei ole vielä ilmaantunut. Eipä siihen sitten mitään vastausta sen enmpää saatu, mikä ei sinänsä yllätä. Mutta tosiaan oli aika voittaja fiilis kun oma mummeli haukkui lastenhakkaajaksi.

Tosiaan jännä juttu, monella kaverilla on lapsia ja ainakaan ketään heistä ei vielä ole huomannut että niiden jälkeläisiä olisin hakannut. Ja kaikenlisäks mulla on kaks maailman ihaninta kummilasta (joilla on siis maailman ihanin kummitäti) eikä mulle ikinä tulisi mieleenkään heitä hakata tai heitellä seinille, päinvastoin haluan hukuttaa nämä pienet ihanuudet haleihin, suukkoihin ja pehmoleluihin (jos niihin pehmoleluihin varaa olisi).

Sellainen avautuminen tälläkertaa innolla jo odotan ens viikkoa ja uutta diagnoosia!