Mulla on taas ollut tässä muutama päivä aikaa vähän miettiä asioita. Miettiminen ei sovi mulle, miettiminen aiheuttaa stressiä, stressi aiheuttaa unettomuutta ja unettomuus aiheuttaa päivästä riippuen ärtymystä tai masennusta. Ärtymyspäivät ovat ihnottavia. Yleensä puran kiukkuni johonkin ketä sitä ei todellakaan ole ansainnut, tai no jos tarkkoja ollaan yleensä puran sen mun rakkauspakkaus Iinaan joka on onneks tottunut mun tunteen purkauksiin ja osaa olla ottamatta itteensä (ja piristää mua aina tavalla tai toisella! Kiitos siitä<3). Masennuspäivät ovat myös inhottavia. Kotoa ei huvita liikkua yhtään mihinkään ja puhelimeen vastaaminenkin tuntuu epämiellyttävältä. Facebookin voi vielä avata mutta kenenkään kanssa ei loppupeleissä huvita kommunikoida.
Miettiminen, tällä kertaa olen miettinyt sitä mistä olen kehittänyt itselleni menettämisen pelkotilan? En siis ole menettänyt hetkeen ketään läheistä (en kuolemalle enkä parisuhteelle) mutta asia on nyt jostainkumman syystä pyörinyt päässä. En pelkää että menettäisin jonkun perheenjäsenen vaan että menetän taas jonkun elämäni tärkeimmän ihmisen eli jonkun vähäisistä kavereistani.
Ehkä tämä pelkotila sai alkunsa kun tajusin tossa viikko sitten miten olen taas yleisesti käyttäytynyt. Olen ollut taas yleisesti ihmisiä kohtaan täysipaska (näin suoraan sanottunua) koska mikään ei ole taas tuntunut kiinnostavan. Tai no kiinnostanu ja kiinnostanu on vaa ollu jotenki tyhjä olo jonkun aikaa. On ollut sellanen olo että ihmiset on vaan kadonnut ympäriltä ja vain muutama on jäänyt jäljelle. Tosin tiedän että tää on vaan jotain mun kuvitelmaa, ei ihmiset ole mihinkään kadonnut mä olen vain omalla toiminnallani kadottanut yhteyden niihin. Jos en kohta saa itteäni taas kasattua ja muutettua toimintatapaani ne todellakin katoavat.
Monta kertaa on myös tullut mietittyä että miten olen korttini tässä elämässä pelannut. Elämässä on aina huonoja ja hyviä kortteja ja niiden oikein pelaaminen on taitolaji. Itse olen korttini pelannut milloin mitenkin. Olen laittanut hyvät kortit likoon väärään aikaan ja huonoista olen pitänyt kynsin ja hampain kiinni. Virheitä on siis tullut tehtyä ja niitä on tullut kaduttua moneen otteeseen. Onko se vaan niin että sillä hetkellä kun heittää ne parhaat kortit menemään ei tajua omaa parastaan? Ja miksi niistä huonoista korteista pidetään niin kovin kiinni? Tuntuuko ne pitkällä tähtäimellä hyviltä korteilta vai pitääkö niitä vain turvallisuudentunteen vuoksi? Vaikka kortti on huono ei se silti tarkoita sitä että se tuo elämään pelkää pahaa ja huonoa mieltä. Ei ne hyvätkään kortit aina tuo pelkkää onnellisuutta ja iloa.
Joskus tuntuu siltä että multa viedään kaikki energia ja mitään ei anneta takaisin. Tottakai jos jollain on paha olla ja haluaa siitä puhua niin mulle saa aina soittaa mutta entä kun mulla on paha olla? Miksi sillon kellään ei tunnu olevan aikaa ja jos aikaa löytyy niin tukea ja kuuntelijaa ei löydy. Joskus sitä väkisinkin väsyy. Ehkä mä olen vaan joskus liian kiltti ja patoan vihaa ja pahaa oloa sisälleni liian pitkäksi aikaa ja kun vihdoin päästän sen ulos on ryöppy liian suuri ja aika mitä huonoin. Joskus olisi hyvä jos osaisi olla stressaamatta muiden puolesta.
Paljon pyörii ajatuksia päässä onneksi on musiikki mikä saa järjen pysymään edes jotenkuten päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti